sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Euroopastakin löytyy viidakkoa

Ilha da Madeira, Puusaari, on todellakin nimensä veroinen. Kun turistien kansoittamasta pääkaupunki Funchalista lähtee omalla vuokra-autolla hieman pidemmälle saaren syövereihin, saa havaita silmänkantamattomiin upeaa, vuorilla kerroksittain kasvavaa subtrooppista metsää. Tästä metsästä huomattava osa on ikivihreää laurisilva-metsää, jota kasvaa vain Madeiralla ja joillakin muilla Atlantin saarilla, ja joka löytyy Unesconkin maailmanperintökohde-listalta. Vaikka matkustimme saarelle talviaikaan, oli metsä joka puolella kovin kukoistava ja vehreä. Myös kukkia, joista Madeira on tunnettu, kasvoi melko lailla joka paikassa, vaikka keväisin niiden loisto on kuuleman mukaan kaikkein upeimmillaan. Kasvien ja luonnon ystävä varmasti viihtyy Madeiralla - kunhan vain muistaa hommata jonkinlaisen kulkupelin itselleen, sillä pääkaupungista ei paljoa upeaa luontoa löydy. Toki upeita puutarhoja Funchalissa on - itse kuitenkin arvostan kokemuksena enemmän nimenomaan luonnonvaraisen kasvillisuuden ihastelua.
Eli, miten viiden päivän reissumme Madeiralla viime tammikuussa siis sujui, millainen mielikuva itselleni siitä jäi? 

No, myönnettäköön, että heti ensi alkuun, kun olimme vuokra-automme allemme saaneet ja ajelimme kohti hotelliamme Funchalissa, minua huolestutti; kaupunki näytti turistirysältä. Mieleen tulivat kuvat Kanariansaarilta. Joka puolella kuhisi ranskalaisia turisteja vauvasta vaariin, ja suomeakin kuuli puhuttavan valitettavan usein. Päästyämme Funchalista pois mieleni kuitenkin tyyntyi, ja levadareitti Caldeirao Verden varrella ja Pico Ruivon huipulla pääsin siihen mahtavaan reissufiilikseen ja uutuudenviehätykseen, jota ylipäätään ulkomailta etsin.

Kovin kauas hotellilta ei tarvinnut lähteä bongatakseen ensimmäiset levadat, eli vanhoja kastelukanavia, joista osa on edelleen käytössä. Näiden varrella ei kuitenkaan kummoisia vaellusreittejä ollut.
Banaaneja kasvoi ympäri saarta.

Ensimmäisen päivän kiertelimme Funchalia kävellen ja chillailimme, sekä suunnittelimme hiukan seuraavien päivien ohjelmaa. Turistihelvetin keskellä mieltäni piristi, kun kohtasin paikallisen mummon kauppaamassa käsitöitään, joka ei osannut sanaakaan englantia. Hänellä oli silläkin hetkellä jokin patalappu työn alla, ja jotakin samalla portugaliksi kertoen hän esitteli minulle känsäisiä, työn kovettamia käsiään. Ikää on vaikea arvioida tuntemattomasta, mutta veikkaisin, että tällä naisella sitä oli lähemmäs 80 vuotta. Käsityöt olivat upeita ja uniikkeja, ihanan värikkäistä langoista virkattuja patalappuja, liinoja, sukkia ja lasten tossuja. Päätin ottaa yhdet tossut (koristeeksi), sekä yhden kauniin, koristeellisen virkkaustyön, jonka käyttötarkoitus ei minulle oikein selvinnyt, vaikka mummo yritti sitä kovasti minulle selittää ja näyttää. En tiedä, oliko kyseessä jonkin sortin pesurätti, kun vanha nainen teki sen kanssa hankausliikkeitä käsiä vasten minulle malliksi, mutta joka tapauksessa, sen päätin ostaa, ja koristeena aion sitäkin pitää. Hintaa näille kahdelle käsityölle muodostui yhteensä kuusi euroa. Se oli varmaankin mummon viikon palkka, sillä koko loppureissun aikana ei häntä enää näkynyt - ainakaan tuossa samassa paikassa.

Lounaaksi vedimme pahaa ja kuivaa kalaa, itselläni tuna steak eli tonnikalapihvi, miehellä miekkakalaa, ja päätimme, että kyseiseen ravintolaan emme enää syömään mene. Hintatasokaan ei mitenkään edullinen ollut suhteessa ruokien laatuun - annoksemme taisivat kustantaa 13-15 euroa per naama. Paljon edullisemmallakin hinnalla Madeiralla myöhemmin söimme, ja paljon parempaa ruokaa.


Iltapäivällä päätimme lähteä käymään sekä Funchalin Botanic Gardenissa, että jokusen kilometrin päässä sijaitsevassa Tropical Gardenissa. Emme ottaneet asioista etukäteen selvää, ajattelimme vain, että kyseessä on kaksi erillistä puutarhaa, ja se olikin virhe...
Ajaminen piskuisella Fiat 500:llamme oli heti lähtöviivalta saakka ollut vaikeaa ja työlästä, ja luojan kiitos en itse joutunut rattiin, vaan mieheni ihanana suostui ajamaan koko reissun ajan. Madeira on nimittäin erittäin mäkinen saari, mitä en ollut etukäteen lainkaan tajunnut! Vaikka lueskelin Rantapallon blogeja ja ties mitä kaikkia matkailusivustoja etukäteen ennen reissua, ei missään varoitettu Madeiran erittäin jyrkistä ja kaartuvista mäistä, joissa paikalliset kaahaavat satasta mutkan takaa suoraan eteen. Pikkuautollamme oli kaikissa mäissä suuria vaikeuksia, ja lähes poikkeuksetta jyrkimmät niistä vedettiin ykkösvaihteella - edes kakkosella ei autossa riittänyt veto. Selviydyimme kuitenkin lähes joka paikkaan, minne meidän oli tarkoituskin mennä, joten pikku-Fiat suoriutui kyllä riittävän hyvin ajopelinä. Vain yksi paikka jäi autolla saavuttamatta - nimittäin tämä Tropical Garden, johon päätimme puutarhakohteistamme ensin suunnata. 
Kävely Madeiralla oli ihan yhtä työlästä kuin autolla ajaminen - ihan vain lähikaupassakin käyminen kävi kuntoilusta, hotellimme kun sattui sijaitsemaan mukavan jyrkän mäen päällä. Kuitenkaan mikään kävely reissumme aikana, ei edes 13 kilometrin levadavaellus tai kipuaminen Pico Ruivolle lähes 2000 metrin korkeuteen ollut mitään verrattuna tähän taipaleeseemme Tropical Gardenille. Tämä oli koko reissun rankin kävelylenkki. Mäen alle ajaessamme tajusimme, ettei Fiatimme ikinä selviytyisi siitä ylös edes ykkösvaihteella, niin jyrkässä kulmassa mäki nousi. Päätimme siis kävellä ylös, me kun ajattelimme, ettei huipulle kovin pitkä matka voi olla, vaikkei sitä näykään...


No, olihan sinne matkaa. Varmaan kaksi kilometriä. Pelkkää jyrkkää nousua. Olimme molemmat jo ensimmäisten kymmenien metrien jälkeen hengästyneet, ja olisimme varmasti kääntyneet takaisin siinä kohtaa, jos olisimme tienneet, kuinka pitkä matka perille vielä oli. Kuitenkin me vain kävelimme ja kävelimme tuota kamalaa mäkeä, jonka koko matkan varrella - käsittämätöntä kyllä - oli asutusta. Kun olimme kävelleet jo jonkin aikaa, emme enää voineet perääntyä - haaste oli vedettävä loppuun asti. Kokoajan ihmettelimme ääneen, että mikä ihmeen reitti tämä oikein suosittuun turistikohteeseen on; hankala mennä autolla, hankala kävellä. 
Kun sitten vihdoin pääsimme perille ylös, tajusimme, että paikalle tulivat vaijerihissit jostakin kaukaa silmänkantamattomista alhaalta - sieltä Botanic Gardenista. Paria kylttiä vilkaistuamme asia varmistui; puutarhat ovat samaa lafkaa. Tarkoitus olisi ajaa ensin Botanic Gardeniin, tulla sieltä hissillä ylös tänne, ja jälleen hissillä mennä alas lopulta takaisin. Tietenkin. Kiittelimme itseämme siitä, ettemme olleet asiaa sen kummemmin googlailleet, vaan menneet vain. Vaikka usein parhaat kokemukset syntyvät, kun lähtee vain asiaa sen kummemmin miettimättä täysin extempore  johonkin, toisinaan asioihin perehtyminen ja suunnittelu kuitenkin kannattaisi.

Joo o, sieltä niitä hissejä tulee... Ja tyytyväisiä turisteja niiden kyydissä. Me tietenkin paljon mieluummin kävelimme koko matkan ylös, sillä olemme reippaita urheilijanuoria. Emme missään nimessä olisi halunneet taittaa matkaa hissillä.
No, sitten itse puutarhaan. Sisäänpääsymaksu oli 12 euroa, ja mukaan sai wine tasting -kupongit, jotka puutarhan viinipisteessä olisi voinut käyttää. Me tietysti unohdimme kokonaan omamme.
Ympäriinsä kasvoi mitä erikoisempia trooppisia puita, kukkia ja kasveja ympäri maailmaa. Istutettuina ne eivät kuitenkaan sävähdytä yhtä paljoa kuin jos ne olisivat luonnonvaraisia, kuten jo tuossa postauksen alussa totesinkin. Yhtäkaikki kaunista katseltavaa ne silti ovat, ja suurimmat puut hämmästyttivät koollaan. Puutarhaan oli selkeästi otettu aasialaisia vaikutteita, eritoten kiinalaista tunnelmaa, portein, silloin ja patsain.

Tropical Gardenista löytyi myös afrikkalaisia vaikutteita.
Myös afrikkalaisvaikutteita löytyi, ja puutarhassa olikin useampikin museo, joissa esiteltiin monenlaisia afrikkalaisia patsaita ja kulttuuria. Myös mineraalimuseo puutarhasta löytyi, ja se oli mielenkiintoinen. Olen aina pitänyt kivistä.
Paljon kaikkea muutakin puutarhassa kuitenkin oli kuin museoita; vanhasta valkoisesta kartanosta, joka upeana häämötti aina-vihantojen puiden keskeltä, Madeiran historiasta ja uskonnosta kertoviin tauluihin, moderneihin veistoksiin ja taiteilijoiden muistomerkkeihin. Nähtävää puutarhassa siis piisasi. Lähdimme paikalta hieman ennen sulkemista, kun aurinko alkoi jo painua mailleen. Jälleen oli aika taivaltaa tuo tuskaisen jyrkkä mäki, tällä kertaa vain alas. En tiedä, kumpi oli rankempaa, ylös- vai alasmeno, alaspäin mennessä kun piti kokoajan jarrutella kulkuaan ja askeleet töksähtelivät asfalttiin. Paikat olivat joka tapauksessa seuraavana päivänä kipeät! Kävelyssä oli kuitenkin hyviäkin puolia - pääsimme ihastelemaan huikeita maisemia Funchalin yllä, ja saimme pysähtyä ottamaan kuvia aina kun halusimme.

Edessä avautuvasta kaupungista voi hieman päätellä mäen jyrkkyyttä, joka ei kuvista koskaan kunnolla välity; alhaalla oleva kaupunki näkyi siis suoraan edessämme.
Illalliseksi söimme reissun parhaan setin, Martucci-nimisessä italialaisessa ravintolassa. Hieman tyhmältähän se tuntui mennä italialaiseen syömään Madeiralla, mutta muiden paikkojen ruokalistat eivät houkutelleet sillä hetkellä lainkaan, ja nälkäkin alkoi olla jo sen verran kova, ettei viitsinyt kovin kauaskaan enää vaeltaa ruokaa etsimään. Mutta kyllä visiitti kannatti! Innostuimme syömään oikein kolmen ruokalajin illallisen. Pääruokana ollut ankka oli kenties parhainta ankkaa, mitä olen koskaan syönyt - se suorastaan suli suussa, ja maku oli ihanan täyteläinen ja rasvainen. Vahva suositus!

Ponchaa hotellimme tyyliin.
Seuraava päivä lähti melko laiskasti liikkeelle, sillä Martuccista siirryimme maistelemaan ponchaa ensin hotellimme baariin, ja sieltä vielä erääseen kahvila/drinkkibaariin, jonka nimeä en enää muista. Tässä välissä lienee syytä kertoa, että poncha on siis perinteistä madeiralaista "työmiesten" juomaa, joka valmistetaan tietystä vahvasta rommista, sitruunamehusta sekä hunajasta.
Tuossa kahvilassa joimme ensin yhdet mojitot, ja sulkemisajan koittaessa baarimikko teki aivan kokeeksi muuten vain ponchaa appelsiinista ja mandariinista - yleensä kun se tehdään sitruunasta - ja antoi meidän täysin veloituksetta juoda nuo koedrinkkinsä! Hän oli vain innoissaan, kun sai maistattaa juomansa meillä. Nuo ponchat olivatkin huomattavasti parempia kuin hotellillamme juodut, johon baarimikko tuumasikin, että hotelleilla ei yleensä tehdä oikeaa ponchaa. Se tehdään usein halvimman kautta ja väärästä rommista. Hän teki ponchansa nimenomaan siitä ainoasta oikeasta madeiralaisesta rommista, joka onkin 50-prosenttista - melko tuhtia tavaraa, siis!
No, todella hyvä fiilis jäi tuosta ystävällisestä baarimikosta, joka selkeästi oli intohimotyössään juomien laittajana, mutta hänen tarjoamansa vahvat ponchat olivat nousseet päähämme, ja meidän teki mieli jäädä viihtymään, kun aluksi olimme suunnitelleet menevämme suhteellisen aikaisin nukkumaan. Niin siirryimme Hole-In-One-nimiseen pubiin, jossa olimmekin loppujen lopuksi yllättävän myöhään. Itsehän en ulkomailla oikeastaan alkoholia edes juo, humaltumistarkoituksessa varsinkaan, sillä koska samaa voi tehdä Suomessakin, miksi matkustaisin toiseen maahan tekemään samaa, ja missaamaan kännin ynnä darran vuoksi koko reissun? Nyt sattui kuitenkin minullekin poikkeus sääntöön.

Kosteasta illasta ja tahmeasta aamusta huolimatta pääsimme kuitenkin sentään jo kymmeneltä sängystä ylös seuraavana päivänä, ja aamiaisen sekä hotellin altaalla tovin notkumisen jälkeen päätimme pitää rennon chillailupäivän.
Lounaalle menimme japanilais-italialaiseen ravintolaan, josta sai niin sushia kuin pizzaakin. Puoliso vetäisi pizzaa, minä sushia - ja se oli virhe. Sain siitä nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan reissussa ruokamyrkytyksen! Tästä lisää kuitenkin myöhemmin. Päivän sain tallata rauhassa ympäri Funchalia, oireet kun starttasivat vasta myöhään illalla.

Päätimme käväistä Madeiran kasinolla, ja matkalle sinne kohtasimme todella upean sateenkaaren, joka paikoin näkyi jopa kokonaan. Lisäksi se näkyi taivaalla todella pitkän ajan - vietimme kasinolla noin tunnin, ja lähtiessämme sateenkaari oli edelleen näkyvillä!


Kasinolla ei saanut kuvata, joten sieltä ei sitten kuvia näytettäväksi olekaan. Mitään ihmeellistä siellä ei kuitenkaan ollut - rulettipöytiä ja röökiä tauotta kiskovia eläkeläisiä paukuttamassa pelikoneita. Itse en siellä erityisemmin viihtynyt, kun en edes pelaa mitään rahapelejä, mutta tulipahan sekin paikka katsastettua.

Illalla suuntasimme Leeno's -nimiseen ravintolaan, josta olin lukenut saatavan Madeiran parhaat tonnikala-annokset. Koska edellisen päivän tonnikalani oli ollut kamalaa ja kuivaa, eivät odotukset olleet kovin korkeat sen annoksen päihittämiseksi. Jo ravintolaan mentäessä minulla oli hiukan huono olo, mutta arvelin sen vain johtuvan nälästä. Todellisuudessa lounassushit kuitenkin alkoivat tehdä tepposiaan vatsassani. Tilasimme klassikkoannoksen Tuna on hot stone, eli tonnikalaa kuumalla kivellä. Kyseessä on selvästi ravintolan suosituin annos, sillä jo ennen kuin ehdimme avata suutamme, tarjoilija arvasi, mitä aiomme ottaa. Ja vilkaisu naapuripöytiinkin sen jo kertoi - lähes kaikilla oli edessään joko tuna tai steak on hot stone. Iso mötkäle tuoretta tonnikalaa tuotiin eteemme raakana, ja tarjoilijat näyttivät, kuinka kalasta leikataan siivuja, paistetaan itse halutun kypsyiseksi kuumalla kivellä, muistuttivat, että kiveen ei kannata koskea sormin, ja sitten ei muuta kuin nauttikaa. Paistoimme siis itse tonnikalamme pöytään tuoduilla kuumilla kivillä, joilla kala kypsyi hetkessä. Melkein meinasi kiire välillä tulla kalan kääntelyn kanssa. Silti idea oli mielestäni hauska, ja tämä tapa on hyvin perinteinen Madeiralla. 
Tonnikala oli hyvää, ja juuri sopivan mediumia, itse kun paistoi, mutta sitä oli aivan liikaa. Meille molemmille tuli kunnon ähkyt ja huono olo, olimmehan vetäneet vielä alkuruoatkin (melonia ja ilmakuivattua kinkkua - klassista madeiralaista, tai ylipäätään välimerellistä herkkua sekin) ennen kaloja. Vyöryimme suoraan hotellille nukkumaan. Tässä kohtaa minulla oli jo todella huono olo, mutta nyt ajattelin sen johtuvan siitä, että olin tyhjään mahaan syönyt aivan liikaa.


Hotellilla kuitenkin sitten - pahoitteluni herkempivatsaisille - heräsin yöllä oksentamaan. Koko illan kuplinut maha ja huono olo hyökkäsivät päälle. Muutamia kertoja vielä yön aikana juoksin vessaan, mutta aamuyön tunneilta sain nukkua rauhassa herätykseen asti. Koko illan kuplinut maha ja huono olo hyökkäsi päälle. Muutamia kertoja vielä yön aikana juoksin vessaan, mutta aamuyön tunneilta sain nukkua rauhassa herätykseen asti. Aamulla sitten pohdimme, uskallammeko vointini vuoksi lähteä suunnittelemallemme levadaretkelle, Caldeirão Verdelle eli "Vihreälle padalle". Päätin kuitenkin, että pakkohan se on - en tullut Madeiralle saakka makoilemaan ja ravaamaan vessassa. Niin me sitten teimme itsellemme eväät ja ajoimme vajaat 50 kilometriä kohti valitsemaamme levadareittiä. Ja olen iloinen, että päätin lähteä ruokamyrkytyksestä huolimatta. Vaikka oloni oli melkoisen heikko ja vastassa tuntui kauhea kupla, ei oksetus enää luojan kiitos levadareitillä iskenyt päälle. Tavara pysyi sisällä ja matka sujui oikein jouhevasti.
Caldeirão Verden olimme valinneet, sillä luimme, että etenkin paikalliset kehuvat sitä Madeiran kauneimmaksi levadareitiksi. Lisäksi edestakainen matka päätepisteeseen ja takaisin oli noin 13 kilometriä, eli siis melko lailla hyvän mittainen patikointiretki meille.

Reitti alkoi (ja myös päättyi) tältä suloiselta olkikattoiselta talolta, josta löytyi piskuinen kahvila ja myymälä. Pihapiirissä oli myös hanhia aitauksessaan.
Alkuun reitti oli todella helppoa ja leveää kulkea, lähes kuin jotakin suomalaista metsäpolkua. Täällä tietenkin kasvoi kuusien ja koivujen sijaan valtavia laurisilva-puita. Kuten aiemmin totesinkin, ikivihreää subtrooppista laurisilva-metsää ei kasva enää missään muualla kuin Madeiralla, Azoreilla ja joissakin paikoissa Kanarian saarilla, kun muinaishistoriassa se peitti lähes koko Välimeren seudun. Lisäksi laurisilva löytyy Unescon maailmanperintökohteiden luettelosta.
Levadapolku kapeni alun jälkeen nopeasti, ja lopulta tuli kulkea enää vain levadan reunaa pitkin. Osassa reittiä on köysi levadan reunalla, josta voi pitää kiinni, ja johon nojaten voi myös tarvittaessa väistää vastaantulijoita, levadat kun ovat juuri ja juuri yhden ihmisen mentäviä leveydeltään. Alas ei korkeanpaikankammoisen paljoa parane vilkuilla, reitti nimittäin kulkee todella jyrkän rotkon reunalla, jonka kasvillisuus lohdullisesti useimmissa kohdissa peittää - muttei läheskään aina! Ja matka jatkuu kokoajan korkeammalle ja korkeammalle...

Reitin varrella oli myös useampia tunneleita, joista osa paikoin niin matalia, että sai kyyristellä. Tunneleissa ei myöskään minkään sortin valoa ole, eli taskulamppu kannattaa olla mukana, tai vähintäänkin kännykässä.

Reitti jatkui 6,5 kilometriä levadan vartta pitkin, päättyen korkealle ja kauniille vesiputoukselle vihreässä "padassa", josta koko paikka on saanut nimensä. Koko reitti oli todella komeaa katseltavaa henkeäsalpaavine maisemineen, mutta myös päätepiste oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Paikalla vallitsi ihana luonnon rauhan tyyssija. Tuli sellainen olo, että mihinkään ei ole kiire. Söimme kuivat eväsleipämme ja ihastelimme vihreää pataa. Muutama madeiranpeippo tuli kerjäämään meiltä murusia. Madeiranpeippo on muuten täysin endeeminen lintulaji, jota elää vain Madeiralla; itselleni näin luonnon suurena ystävänä oli mukava yllätys kohdata myös niitä.

Levadapatikoinnin jälkeen olimmekin sitten loppuillan ihan rauhassa. Illalliseksi söimme klassisen madeiralaisen herkun, roikkuvan lihavartaan eli espetadan. Vahva suositukseni myös tälle Madeiran perinneherkulle.

Seuraavana päivänä meillä olikin taas edessämme patikkaretki, eli kipuaminen Madeiran korkeimmalle huipulle, 1862:n metrin korkuiselle Pico Ruivolle. Myös Pico Ruivolla näimme iloksemme madeiranpeippoja!
Matka huipulle alkoi ajamalla ensin noin neljänsadan metrin korkeuteen pilvien keskelle, josta melko kevyt reitti kohti korkeuksia sitten lähti kiemurtelemaan. Maasto oli suuren osan matkasta suhteellisen helppokulkuista. Minkäänlaisia kaiteita ei reitillä kuitenkaan ole, ja vaikka matkalta olisi pilvettömällä säällä avautunut huikeat maisemat, me toisaalta olimme iloisia siitä, että pilvet peittivät meidän näkyvistämme sen, kuinka korkealla oikeasti olimme. Noilla paikoin kapeilla poluilla aivan reunan tuntumassa kävellessä olisi muuten saattanut hiukan huipata.
Vaikeakulkuisemmaksi maasto muuttuikin sitten jo aivan lähellä huippua. Siitä alkoi varsinainen tarpominen pelkästään suoraan ylös. Hengästyttävä kävely kuitenkin kannatti, sillä huipulla pääsimme vihdoin pilvien yläpuolelle, ja eteemme avautuvat maisemat olivat aivan huikeat. Aina pilvien väistyessä näimme matalammalla olevia vuortenhuippuja, ja jopa parin kilometrin päässä alhaalla kasvavia puita. 

Pilvien lomasta pilkottivat silloin tällöin alempana olevat vuorenhuiput.
Myös Pico Ruivolla pörräsi muutamia suloisia madeiranpeippoja.

Pico Ruivolta lähdettyämme kävimme syömässä eräässä todella jyrkän mäen varrella olevassa pikkuisessa tienvarsiravintolassa. Paikalla oli itse omistaja perheineen, eikä lainkaan muita asiakkaita. He lounastivat myös yhdessä paikan päällä koko perhe. Jopa naapurimieskin tuli paikalle heittämään juttua - aitoa välimerellistä tuttavallisuutta.
Omistaja ei osannut oikeastaan lainkaan englantia, mutta hän oli todella ystävällinen, ja saimme ruokamme tilattua lähinnä elehtimällä, hymyilemällä ja nyökyttelemällä. Saimme kuitenkin juuri sitä, mitä halusimmekin syödä. Hoituvat ne asiat näinkin - kielitaito ei ole kaikki kaikessa! Tärkeämpää on ystävällinen ja avoin asenne. Vaikkei ruoka kovin kummoista ollutkaan, oli se kuitenkin hyvää perussapuskaa, ja ylipäätään kokemus tuossa raflassa oli todella mukava - jotenkin aito. Juuri tällaisia mukavia hetkiä, aitoja kohtaamisia, itse reissuiltani mieluiten muistelen. Niistä jää aina hyvä mieli.

Näkymät olivat - täälläkin - huikeat.
Loppupäivän kiertelimme Funchalissa, kävimme jäätelöllä ja hengailimme. Kävimme viimeisellä ehtoollisella Tokos-nimisessä ravintolassa, joka oli aiemmin tsekkaamaamme Hole-in-One-baaria vastapäätä. Ruoka tuossakin ravintolassa oli todella hyvää. Muita asiakkaita ei minikokoisessa ravintolassa lisäksemme ollut kuin viereisen pöydän skottiseurue. Omistaja oli itse tässäkin ravintolassa paikalla, ja tykkäsi kovasti jutella niin meille kuin viereisellekin pöytäseurueelle, kertoillen omasta hyötykasvipuutarhastaan, ja kaikesta muustakin mahdollisesta. Kun kerroimme hänelle, että joudumme pian palaamaan Suomeen, jossa tuolloin oli noin -25 asteen pakkaset, oli skottien, jotka sivukorvalla tämän kuulivat, pakko kysyä meiltä, että missä ihmeessä on noin kamalan kylmä. Niin me sitten juttelimme hetken heidänkin kanssaan - jälleen ihania, aitoja kohtaamisia.


Seuraavana päivänä sitten suuntasimme Madeiran pienikokoiselle lentokentälle ja palasimme koto-Suomen kylmään. Kun lento lähti ja kone nousi yläilmoihin, peittivät pilvet näkyvistä Madeiran - lukuun ottamatta Pico Ruivon huippua, joka pilkotti pilvien seasta tummana. Oli huimaa ajatella, että olimme itse juuri edellisenä päivänä kiivenneet tuolle huipulle, joka nyt näkyi pilvien välistä lentokoneeseemme.

Mitäpä sitten lopputulemana Madeirasta kertoisi? No, ensinnäkin, turistikohdehan se on, eli mikäli haluaa rauhaa, tai muuten vain vältellä turistimassoja, ei Madeira siihen ole oikea paikka. Kuitenkin saarelta löytyy myös omaa rauhaa, kunhan vain lähtee Funchalin ulkopuolelle sitä etsimään. En usko, että itse enää tulen Madeiralle uudelleen matkustamaan, sillä kohde ei ollut aivan minun tyyliseni, mutta olen silti iloinen, että olen siellä käynyt - saaren huikeita maisemia ja upeaa luontoa en unohda koskaan. Madeira ei suotta ole tunnettu vehreydestään, sitä koko saari nimittäin on. Me olimme paikalla vieläpä talvella, joten voin vain kuvitella, kuinka upeaa kasvien ja kukkien loistoa "puusaarella" kesäaikaan näkyy. Jokin levadareitti kannattaa ehdottomasti katsastaa, jos saarelle suuntaa, sillä maisemat esimerkiksi Caldeirão Verden reitin varrella olivat sanoinkuvaamattoman upeat. Näille kannattaa toki suunnata suhteellisen aikaisin aamulla turistimassojen välttämiseksi - kuten mihin tahansa muuallekin. Pico Ruivon huipulle patikointi oli myös todella huikea kokemus, jota suosittelen ehdottomasti kaikille, joille se on mahdollista.
Paljon nähtävää ja koettavaa Madeiralta siis löytyy. Yksi parhaista puolista mielestäni oli kuitenkin erittäin ystävälliset paikalliset - välimerellisen rento ja hyväntuulinen asenne välittyi lähes jokaisesta ihmisestä.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Sigma 24mm f/1.4 Art DG HSM

Hyvää alkanutta vuotta! Tässä tulee hieman kattavampi mielipiteeni ensimmäisestä uuteen kameraani hankkimastani objektiivista, Sigma 24mm f/1.4 Art:sta. Joitakin seikkoja kerroinkin jo vuosi takaperin, juuri vasta tämän linssin ja uuden kamerani hommattuani.



Hintaa objektiivilla oli ehkä noin 400 euroa ? Ostin linssin siis käytettynä yhdessä Nikonin kameran rungon kanssa samalta myyjältä, joten en ihan tarkalleen muista hintaa. Mielestäni hinta on kuitenkin todella kohtuullinen kuvanlaatuun ja valovoimaan nähden. Sen sijaan objektiivin hintaa uutena (n. 700 €) en välttämättä maksaisi, vaan kenties hommaisin ennemmin jonkin laajakulma-zoomin hieman pienemmällä valovoimalla tms. Tämä on kuitenkin kiinteän polttovälin objektiivi, mikä rajoittaa kuvaustilanteita jonkin verran, ja lähes yhtä hyvällä kuvanlaadulla voisi samaan hintaan saada jonkin käytännöllisemmänkin linssin. Sen sijaan, jos löytää suht edullisesti vaikkapa käytettynä, kuten minä, kannattaa ehdottomasti harkita ostamista.

Paino ja koko: painoa objektiivilla on superkuva.fi:n mukaan 665g. Tästä ei mitään erikoista 
sanottavaa, mielestäni linssi on vielä hyvinkin kevyt. Kuitenkin painoa on sen verran, että tuntee sen olevan kunnon laatua, eikä mitään pilipali-muovia. Tuntee siis käsissään hyvinkin kannattelevansa jotakin, mutta kädet eivät väsy monenkaan tunnin käytön jälkeen. Kooltaan tämä Sigma on passeli - melko pieni verrattuna vaikkapa Art-sarjan pidemmän polttovälin muotokuvaobjektiiveihin. Kulkee helposti ja vaivatta mukana omassa säilytyspussukassaan, jossa tosin ei ole (ainakaan minun versiossani ei ole, onhan se toki saattanut jäädä edelliselle omistajalle) minkään sortin kantokahvaa tai remmiä.

Tarkennus saa miinusta - AF sahaa, ja tarkentaa aina lopulta kuvattavan kohteen taakse. Mitä olen eri keskustelupalstoilta lukenut, niin tämä vaikuttaisi olevan melko yleinen Sigman linssien ongelma. Koitin hienosäätää tarkennusta eri tavoilla, niin plussalle kuin miinuksellekin, mutta siitä ei ollut hyötyä. Lopulta kuitenkin löysin kamerastani jonkin aivan ihmeellisen automaattitarkennuksen asetuksen, jollaisesta en ollut kuullutkaan, ja kokeilin sitä. Se toimi, jotenkin. Sain linssin tarkentamaan noin viidellä kerralla kymmenestä kuvattavaan, kun aiemmin se oli tarkentanut joka kerta sen taakse. Sain siis asiaa ainakin hiukan parannettua. Kuitenkin, ostin tämän linssin ensisijaisesti maisemakuvausta varten, joten ko. ongelma AF:n kanssa ei ole mikään ongelma objektiivin varsinaisessa käyttötarkoituksessa. Muutenkin tarkennan lähes aina käsin.
AF:ään ei siis tämän objektiivin suhteen ole luottamista. Lisäksi olen huomannut, että hämärässä kuvatessakaan ei tarkennukseen kannata luottaa, ei edes vaikka tarkentaisi manuaalisesti - usein kohteesta jokin osa jää siitä huolimatta epätarkaksi, yleensä lähellä kuvan reunoja (esim. jalkaterät). Tämä on jo monesti tuottanut harmaita hiuksia minulle, kun olen jälkikäteen jonkin kuvauskeikan jälkeen editoinut kuvia, ja huomannut, että kohteen jalat ovatkin jääneet pehmeiksi... Eikä kyse ole siis liian suuresta käytetystä aukosta tai muustakaan vastaavasta, vaan siitä, että kuva vain etenkin hämärissä olosuhteissa pehmenee reunoilta ikävästi.
HSM eli Hyper Sonic Motor -tarkennusmoottori on hyvin hiljainen, kuten kuuluukin olla.
Lähin tarkennusetäisyys on 25cm. Toisinaan kaipaisi näin laajakulmaisella linssillä lähemmäskin kohdetta pieniä kohteita kuvatessa, mutta eipä tämä miksikään macrolinssiksi ole tarkoitettukaan.

Valovoimasta tulee kehuja ja pisteitä tälle optiikalle! Suurin aukko on 1.4, ja näin suurella aukolla todellakin on hauskaa leikkiä ja saada vaikka minkälaista tyyliteltyä ja pehmeää jälkeä aikaiseksi. Tämä myös mahdollistaa sen, että niin bokeh kuin DoF (eli Depth of Field, taustan sumennus) ovat todella pehmeitä, sulavia, ja kaunista katseltavaa. Objektiivin ehdottomasti paras ominaisuus, jota jää kyllä kaipaamaan, jos tästä pieniaukkoisempaan vaihtaa. Tai ainakin minä jäisin kaipaamaan, kun olen tällainen, että tykkään leikitellä suurilla aukoilla ja pidän suuresta syväterävyydestä kuvassa.
Pienin aukko objektiivissa on 16, ja tällä saa hyvää ja terävää jälkeä maisemia kuvatessa.

Tämä otettu suurimmalla aukolla, eli 1.4:llä. Kuten näkyy, niin näin suurella aukolla saa aikaan helposti esimerkiksi hauskasti tyyliteltyjä muotokuvia.


Värientoisto ja kylläisyys, kuvanlaatu; tästä plussaa. Värientoisto on melko hyvää ja kylläistä, eikä jälkikäteen editoidessa juurikaan tarvitse värikylläisyyttä lisätä, ellei haeta sitten liioitellun värikästä efektiä kuviin. Kuvanlaatu on lähes aina ja joka tilanteessa hyvää, jopa veitsenterävää. Paitsi siellä kuvan aivan reunoilla, ja hämärässä sisällä kuvatessa. 

Polttoväli on kiinteä 24mm, joka on ihan hyvä maisemakuvaukseen, sekä tyyliteltyyn
muotokuvaukseen, jossa halutaan saada tarkoituksella kohteesta vääristynyt suhteiltaan. Sisätiloissa kuvaaminenkin onnistuu, sillä ahtaaksi tätä ei missään nimessä voi kutsua. Kuitenkin itse huomasin jo heti alkuun kaipaavani vieläkin laajempaa laajista, jossa maisemakin muuttuu jo selkeäksi hieman vääristyneeksi panoraamaksi. Puhumattakaan sitten niistä potrettikuvista, joista saisi todella laajakulmaisella objektiivilla vielä tyylitellympiä. Kenties hankinkin joskus tulevaisuudessa, kun olen tositosi rikas (huom., kun :D), jonkin vielä laajakulmaisemman linssin, jopa ihan fisheyen, tai laajakulmazoomin. Tämäkin on kuitenkin todella hyvä laajakulmaobjektiivi polttoväliltään, ja oikein mainio maisemakuvaukseen, enkä kadu ostoani. Olen vain alkanut himoita juurikin sellaisia todella laajoja kuvakulmia, ja niitä tämä linssi ei ihan tarjoa, joten kenties joskus hankin sen fisheyen.

Tämä kuva napattu objektiivin pienimmällä mahdollisella aukolla, eli 16:lla. Itse ainakin olen maiseman kokonaisvaltaiseen terävyyteen ja taivaan hentojen pilvijuovienkin hyvin erottumiseen hyvin tyytyväinen.





Käyttö onkin juuri polttovälin vuoksi toisinaan hieman rasittavaa - linssi ei ole niin laaja kuva-alaltaan kuin voisi olla ja toisinaan tahtoisi, mutta kuitenkin taas kohteet näyttävät olevan todella kaukana, joten pienen kohteen kuvaaminen ei läheltäkään oikein onnistu. Lähin tarkennusetäisyys on 25 cm. Olen käyttänyt tätä ulkomaanreissuillani yleislinssinä sen kevyen painon ja helpon liikuteltavuuden vuoksi - Sigman 85mm ja 120-300mm -linssini ovat niin painavia ja kookkaita, etten niitä pitkin poikin vaeltaessa mielelläni mukana raahaa. Muutenkin ne ovat monissa tilanteissa liian ahtaita. Kuitenkaan tämä objektiivi ei ole se mikään paras linssi "yleiskäyttöön", juurikin tämän kappaleen alussa mainittujen seikkojen vuoksi, mutta toisaalta, hyvälaatuiset yleisobjektiivit maksavat taas useita tuhansia. Tarkoitukseensa, laajakulmakuvien ottoon, tämä putki on hyvä, ja kuvanlaadussa ei ole mitään valittamista, vaan isoimman murheen omassa käytössäni muodostaa juurikin polttoväli. Kuitenkin, jos vain jaksan 85-milliseni raahata myös mukanani, kuten Islannissa, tilanne helpottuu huomattavasti!
Hetki sitten kuitenkin ostin, jälleen käytettynä, Sigman vanhemman 24-70mm f/2.8 Macro -linssin uudeksi yleisputkekseni. Se maksoi vain vaivaiset 150 euroa, joten olen tuumannut, että sen tuoma käytännöllisyys on varmasti rahan arvoista, vaikka kuvanlaatu ei olisikaan aivan priimaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään halpisobjektiivi, vaan aikanaan se on ollut hyvinkin laadukas putki, ja itse olen tyytyväinen sen kuvanlaatuun, mitä toistaiseksi olen sitä testaillut. Saa nähdä, tuleeko ko. putki korvaamaan tämän Sigman nyt käytössäni täysin, mitä hieman epäilen, ainakin yleis- ja reissukäytön osalta.








Kuvanvakaajaa objektiivista ei löydy - se on hieman omituista mielestäni, kun ottaa huomioon, että kyseessä on kuitenkin Art-sarjan linssi. Itseäni tämä ei kuitenkaan ole haitannut, sillä en ole havainnut minkäänlaista kuvien tärähtelyä käsivaralta otettaessa. Kuitenkin, koska muutoinkin kuvaan oikeastaan aina ilman jalustaa, käytän sellaisia suljinaikoja, ettei kuvan pitäisikään kovin helposti tärähtää (1/160 s ja siitä ylöspäin). Hitaammilla suljinajoilla siis tarvinnee jalustaa. Koska polttoväli on niin lyhyt, ja putki suhteellisen pienikokoinen ja kevyt, auttavat nämäkin seikat siihen, ettei kuvanvakaaja ole niin välttämätön varuste kuin vaikka teleobjektiiveissa. Sen puutteesta ei siis miinusta oikein voi antaa, kun ei ole sellaista edes tarpeelliseksi kokenut.

Sääsuojausta ei linssissä myöskään ole. Kuitenkin Islannissa tihkusateessa Skógafossia kuvatessa se tuntui pitävän kosteuden ulkopuolellaan ihan hyvin - siis ainakin siltä tuntui. Sitähän ei tiedä, menikö tihkua jonnekin syvälle linssin rakenteisiin, mutta ainakin se on toiminut moitteettomasti reissun jälkeenkin (sitä huonoa AF:ää ja hämärässä kuvattujen kuvien reunojen pehmenemistä lukuunottamatta, jotka ovat vain tämän objektiivin ominaisuuksia), ja tästä on jo vuosi aikaa, joten uskon, että pientä kosteutta objektiivi kykenee kyllä torjumaan. Kaatosateessa tai hiekkamyrskyssä sitä ei ehkä kannattane käyttää, mikäli joku nyt sellaisessa tilanteessa kuvaamista on suunnitellut tekevänsä.

Summa summarum eli lopputulema: Sigman 24-millinen kiinteäpolttovälinen, erittäin suuren f/1.4 -aukon Art-sarjan objektiivi on hyvä, kevyt ja tarkka linssi maisemien ikuistamiseen. Jälki on nättiä, terävää, värit kylläisiä ja kontrasti kuvissa hyvä (joskin itse tykkään jälkikäsitellä kuviani ja lisätä vieläkin enemmän kontrastia, mutta nämä ovat makuasioita). Yleiskäyttöön ei tästä linssistä ole, sillä pienet tai kaukana olevat kohteet näyttävät - luonnollisesti, kun on laajakulmasta kyse - olevan vieläkin pienempiä ja kauempana kuin ovatkaan. Eli siis niin sanotusti "kohteen lähelle" ei tällä pääse. AF eli automaattitarkennus ei tahdo pelittää, kuten Sigman linsseissä muutenkin yleisesti ongelmana on. Tällaisella putkella kuitenkaan harvemmin kuvataan mitään nopeatempoista actionia, jossa sitä AF:ää tarvitsisi, joten sen huonohko toimivuus ei tässä optiikassa ole se suurin heikkous. MF toimii kuitenkin aina. Isoimmaksi heikkoudeksi mainitsisin sen hämärässä sisällä kuvaamisen. Suuri aukko mahdollistaa kuvaamisen hyvinkin heikossa valaistuksessa, mutta mitä suurempaa aukkoa käyttää, sitä pehmeämpää on jälki kuvan reunoilla. Ja vaikka aukkoa pienentäisi, sumenee kuva reunoja kohden silti. Yhdessä tämän seikan, AF:n niskuroinnin, sekä sääsuojauksen ja kuvanvakaajan puuttumisen kanssa en maksaisi itse tästä linssistä sen hintaa uutena, eli sitä n. 700 euroa. Mielestäni yhtä hyvää jälkeä tekeviä objektiiveja löytää halvemmallakin. Sen sijaan jos sen hieman edullisempaan hintaan jostakin löytää, ja nimenomaan tällaiselle laajukulmalinssille olisi paljon käyttöä, niin silloin tämä on ehdottomasti kannattava sijoitus. Itse tulen mitä todennäköisimmin yleiskäytössä korvaamaan tämän ostamallani käytetyllä Sigma 24-70mm f/2.8 Macrolla (eli vanhemmalla 24-70mm-mallilla), sillä omassa käytössäni se käytännöllisyys kuitenkin ajaa suuren aukon yli. Etenkin, kun siitä suuresta aukosta ei ole edes hämärässä (sisällä kuvatessa) iloa. Hämärässä ulkona maisemia kuvatessa putki voisi toimiakin paremmin, ja mielestäni esim. tuo ylempänä oleva auringonlaskun aikaan otettu kuva jostakin putkikasvista näyttää todella hyvältä, mutta koska itse en oikeastaan koskaan kuvaa ulkona hämärän aikaan, en tästä ominaisuudesta hyödy. Tähtitaivasta/revontulia kuvaavalle voisi tämä linssi olla hyödyllisempi. En kuitenkaan ainakaan vielä aio tästä objektiivista kokonaan luopua, ja kenties säästänkin tämän juurikin niitä hetkiä varten, kun tahdon ottaa oikein laadukkaita maisemakuvia, tai leikitellä syväterävyydellä muotokuvissa. Lisäksi kevättalvella suuntaamme Lappiin reissulle, joten todennäköisesti silloin nappaan tämän mukaan - jos vaikka sattuisi bongaamaan revontulia.